Aika mielenkiintonen elokuva. Tanja sano ettei yhtään tykänny siit blondista kun se ei osaa näytellä mut ei se must niin kamala ollu.

Tota leffaa ketsellessani mä huomasin useemman kerran ajattelevani et voisinpa mäkin olla vielä tollanen kun Siiri ja Emilia. Nuori ja vapaa ja viettää vaan huoletonta nuoruutta tekemällä kaikkee hullua.
En mä kyllä ikinä hakkais vanhuksia tai varastelis jotain tauluja laivalla mut just tota tollast kavereiden kans hengailua ja sitä et tehdään kaikki toisen puolesta.  Siskona olemista.
Musta tuntuu et mulla ei oo ikinä ollu oikeen mahollisuutta siihen. Etten mä oo oikeen ikinä saanut olla nuori.

Mihin helvettiin se mun aika on kadonnu? Mun nuoruuteni.
Mihin se oikeen katos? Mä haluun sen takasin. Munkin täytyy saada elää se aika elämästä ihan oikeesti.
Ei kai musta muuten voi ikinä tulla sitä semmosta oikeesti ehjää ja kokonaista nuorta-aikuista joka elää itsenäistä ja tasapainoista elämää.

En mä halua kuihtua kasaan ennen aikojaan. En mä halua kaks kymppisenä olla niinku joku viiskymppine elämäänsä kyllästunu muumio jota kukaan ei ikinä kaipaa.

 

Välillä musta tuntuu et mun pitäs olla yksin. Etten mä sovellu tämmöseen parisuhde elämään. Ihan ku mua jatkuvasti määräiltäis ja rajotettais mitä mä saan tehdä ja mitä en. Useimmiten se tuntuu siltä etten mä sais tehdä mitään mitä mä haluaisin.  Melkein kuin mä olisin joku 5-vuotias pikku lapsi jota pitää kokoajan komennella.
Oikee kauhu kakara joka ei tee ikinä mitään niinkuin pitäisi.

Musta tuntuu etten mä oo ikinä saanu  olla täysin oma itteni. Niinku justiin sellanen ku mä ihan oikeesti syvällä sisimmässäni oon. Aina multa on odotettu jotain enemmän enkä mä oo uskaltanu pettää ihmisten luottamusta.
En edes sillon kun mua on syytetty asioista joita en ollu tehny. Teki mieli oikeesti tehdäkkin jotain pahaa kun kerran syyteltiin. Olispa ollu aihetta syytellä.

En mä tiedä miks mun elämästä tuli tämmöstä. Ikinä mä en oo siitä Iskää syyttäny. Äitiä kyllä monesti.
Kotona Iskä oli ainoo joka ymmärsi mua. Ainoo jolle mä tunnuin kelpaavan semmosena ku olin.
Äidille ei mikään riittäny. Sillä  oli musta ihan liian suuret odotukset.

 

Mä oon ollu sairas jo 11 vuotta. Ehkä enemmänkin, en mä enää tiedä koska se jo ihan alkujaan alko. Mä olen rampannu ehkä 12 eri psykologilla ja muulla sen tapasella. Lisäks mä olen käyny ehkä viidellä, ei vaan kuudella lääkärillä tän nuppini takia. Mulla on nyt jonkun kaks vuotta ollu pysyvä mieliala lääkitys. En muista tarkkaan mut joskus näihin aikoihin mä sen sain. Silloin kun olin vielä Kimmon kanssa. Sen paskiaisen,
Mä itse menin lääkärille ja itse pyysin et saisin tähän jotain nappeja ennenkö mä ihan oikeesti sekoan lopullsesti.

Ajatella et 10 vuotta mun piti kärsiä ja rampata joka paikassa eikä kukaan ikinä edes ehdottanu mulle minkäänlaista hoitoo. Kertaakaan multa ei kysytty mitä mirltä olisin lääkityksestä. Ihan itse piti sitä mennä pyytämään.
Kerran aikasemmin mä jo yritin sitä. Epäluulosena kerroin ihan oudolle ja pelottavalle lääkäri papalle kuinka mua jatkuvasti ahdistaa ja haluan apua. Se ei ottanu mua vakavasti vaan kuvitteli et tulin vaan jotain sepittään ettei tarvis olla koulussa.

Sillon mä olin ekaa kertaa amiksessa ja aloin saada jonkinlaisia paniikkikohtauksia. Siitä on kai joku viis vuotta. Annoin olla. Mä en enää luottanu lääkäreihin ja siihen et apua tarvitseva sitä  pyytäessään todella saa apua. Olin paniikissa ja tarvitsin apua niin mut vaan lähetettiin kotiin. Seuraavan viikon mä lintsasin koulusta. En mä pystyny meneen sinne.

Kaks vuotta sitten mä en tiennyt mitä mä olisin sanonu mun lääkärille. Mä olin ihan varma ettei sekään auta mua.
Sitten vaan ihmetellään ja voiotellan kun ei ihmiset hae apua!

Kyllä mä koen olevani sairas. Tää rajottaa mun elämää ja on myös pilannut suuren osan siitä.
Neljä kertaa mä olen jättäny koulun kesken tän takia. Tai tavallaan 5 kertaa koska ysin jälkeen olin vuoden tekemättä mitään tän paskan takia.  Hyvin monta kertaa oon jääny pois töistä tän takia. Monessa muussa firmassa mä olisin varmasti saanu jo potkut aikoja sitten. Nyt mä olin jopa sairaslomalla puoltoista kuukautta taas tän takia.

Rupes tuntuun et pää sekoo ihan justiinsa. Tuntuun etten mä jaksa enään mitään. Onneks mulla on nyt parempi lääkäri. Se tajuu mitä mä sille sanon, ei vähättele tätä asiaa ja ottaa mun puheet vakavsti. Se hoiti mut jopa solle depressiohoitajalle millä oon nyt aina välillä käyny. Se laittoi mun lääkityksenki het kerralla kuntoon ku sanoin ettei se oo nyt ihan okei.

Yhtenä yönä sillon viis vuotta sitten mä heräsin keskellä yötä johonki paniikki kohtaukseen. Mä olin sillon Hannun kanssa. Mä säpsähdin hereille niin et Hannuki heräs siihen. Heräsin ihanku elokuvissa ne naiset kesken painjais unen kun ne nousee vauhdilla istumaan ja silmät räpsähtää auki. Vieläkään mä en tiedä mihin mä oikein heräsin sillon mut sen tunteen mä muistan aina mikä mulla sillä hetkellä oli.

Mä olin ihan paniikissa, puristin rystydet valkosena peittoo käsissäni ja tuijotin kauhuissani johonkin tyhjyyteen.. Ikinä mä en oo ollu niin peloissani kuin sillä hetkellä. Pälyilin ympäri nurkkia pimeessä huoneessa ja yritin hengittää. Hannuki pelästy ku vähän aikaa katteli mua siinä. Musta tuntu et jotain kamalaa tapahtuis enkä uskaltanu liikahtaakaan paikaltani. Ihanku joku hirviö olis oven takana ja mun pitäs olla aivan hiljaa aloillani ettei se huomaa mua ja käy kimppuun.

 

Joskua mua pelottaa ettei musta tuu ikoskaan normaalia. Et mä oon vaan aina se sama Ansku jolla on "vähän" ongelmia. Aina vaan se sairas pikku ansku raukka. Ettei kukaan tuu ikinä ymmärtään mua.

Mä tarvitsisin vierelleni sellasen ihmisen jolle mä voisin kertoa kaikki. Puhua ihan mistä tahansa ja se kuuntelis ja ymmärtäs mua. Olis mun tukena.  Semmosta ihmistä on näköjään vaan aivan mahdotonta löytää nykyään. Kaikki on niin itsekkäitä eikä kellään ole aikaa eikä mielenkiintoa kuunnella toisia, saatika sitten keskustella.

Hyvin turhauttavaa ihmiselle jonka hyvinvointikin jo vaatisi juuri tälläistä keskustelu kumppania. Turhaudun ja ahdistun kun en saa puhua kenellekkään.

Olen tottunut siihen ettei kukaan kuuntele mitä haluaisin sanoa.
Ehkä juuri siksi olen niin ahdistunut elämästä.