On se sitten ihanaa kun äiti joka huolehtii... vähän myöhässä vaan tulee toi sen huolen pitämine. Olis vaan voinu houlehtia niinkö vähän aikasemmin!! Niinku esimerkiks 10 votta sitte tai joskus aikaa sitten ku mä olin pieni. Olis vittu voinu huolehtia sillon ku mä jotain huolenpitoa oisin tarttenu. Olis huolehtini musta, ku mä olin lapsi, eikä hiillostais ja painostais koko ajan joka asiassa nyt kun mä jo olen nuori nainen joka tarvi sen huolenpitoo enää. Mulla on oma elämä!  

Antais ny vaan mun elää ihan rauhassa omaa elämääni ja kerrankin olla onnellinen, kun mulla vihdoinkin on siihen lahdollisuus.. Mä olen onnellisempi ku pitkiin aikoihi, onnellisempi ku muistan ikinä olleeni. Mulla on nyt joku joka todella rakastaa mua.

 Sitä paitsi mä olen toipunu tosi paljon siit masennuksesta. Nyt about neljä vuotta mä oon kärsiny masennuksesta, vuoden aikas pahastaki masennukseta... Mä en jaksanu enää yhtään mitään. Istuin vaa yksin pimeessä ja itkin. Mistään ei tullu enää mitään. Mä olin niin kyllästyny kaikkeen etten mä saanu es aikaseks sytyttää valoja, ku tuli ilta ja yö rupes hämärtyy, joten mä vaan istuin vajoten yhä syvemmälle masennuksen syövereihin.

Istuin vaan tuskissani yksin pimeessä huoneessa ja tuijotin johki kaukaisuutee ja itkin tuskaani. Välillä mä olin tuskastunu ja kaikkeen kyllästyny et mä jopa viilsin itteeni... saksilla käsivarsiin. En mitään kauheen syviä verisiä haavoja, mut kuitenkin sen verra et iho meni rikki ja tunsin kipua pitkään. Oli ne sellasia et sain niist muutavan arvenki. Pari kertaa sain sellastki jälkee et tuli kunnolla verta, mut ei tullu syviä haavoja.  

Marraskuussa 2004 mä rupesin käymää psykologilla masennuksen takia, ku Puurune oli kauheen huolissaan musta, ku olin ensi heittäny sille muutamat valitut sanat. Se pyys jos voisin vaik jutella vähä terkkarin kanssa ja mullehan se oli ihan se ja sama, sain ainaki olla pois tunnilta. Terkkari sit totes et mä taidan olla vähä masentunu ja et olis hyvä jos mä voisin käydä puhuun siit jonku kans, joten se lähetti mut Jämsää psykologille jolla mä sit ravasin elokuun 5. päivää asti.

Myöhemmi ne halus et tilaan uude ajan ku en sit mennykkää kouluun, mut mä en ikinä soittanu sinne. Mä en jaksanu enää ravata siellä. 11. elokuuta mä sit tapasin Hannun Himokses ja mä piristyin tosi paljon siitä mitä olin aikasemmi. Enää sen jälkee, ku aloin olee sen kans, mä en oo viiltäny itteeni kertaakaan ja  oon muutenki ollu paljo ilosempi ja jaksan taas touhutaki jotai.

Nyt mä olen pitkästä aikaa ilonen. Vaikka en mä vieläkään oo täysin selvinny masennuksesta, mut eihän jonku 4 vuode kärsitystä masennuksesta voi hetkessä selvitäkää. Mut äiti aina vaan jäkättää mulle koulusta et mun on PAKKO mennä kouluun, ku en muka muuten pärjää . Se ei oo ite käyny minkää laista kuolua ja hyvin on pärjänny. Mä en lähteny kouluu masennuksen takia, mut eihän äiti sitä tajua.. Joten antais mun vaan joskus olla rauhassa.