Kyllä, minua kiusattiin koulussa. Koko sen kymmenen vuotta mitä  peruskoulu (eskari mukaan luettuna) kesti. Sitten muutin yli sadan kilometrin päähän kotoa toiveenani päästä eroon kaikesta pahasta mitä elämäni oli siihen asti pitänyt sisällään. Menin uuteen kouluun uudella paikkakunnalla ja ajattelin että amiksessa meiniki olisi jotenkin kypsempää ja erilaista, mutta valitettavasti luulin väärin. Kiusaaminen jatkui.


"Entäs jos kiusatun kotona on alkoholismia, perheväkivaltaa, huumeita? Entäs jos se, ettei koulussakaan saa olla rauhassa, onkin viimeinen niitti?"

Huumeita meidän kotona ei sentään ollut, mutta kaikkea muuta kylläkin. Joillekkin vaikeiden kotiolojen päälle kiusatuksi tuleminen koulussa voi olla se viimeinen niitti ja kestämätön juttu, mutta jostain syystä itselläni (peruskoulu aikaan) se oli toisin päin. Koulussa mä olin oppinut sietämään kiusaamista. Niin oli vaan aina ollut ja varmaan tulisi aina olemaan. Mä olin aina se jotenkin muka muita huonompi ja helppo kiusata kun en ollut samanlainen kuin useimmat muut meidän koulussa. Enemmän mä kuitenkin pelkäsin sitä kotiin menemistä koulun jälkeen...

Kun koulusta vihdoin pääsi pois ja eroon kiusaajista, oli yleensä kotona jo uusi kiusaaja odottamassa. Se jos mikä teki elämästä tuskallista, kun ei kotonakaan saanut olla rauhassa. Siellä omassa kodissaan, oman perheensä luona, missä jokaisella lapsella pitäisi olla se oma turvapaikka. Siellä se oli kaikkein pahinta. 

Mikä kamalinta se kaikkein pahin ihminen, joka teki elämästäni hyvin vaikeaa ja joskus jopa yhtä helvettiä oli oma äiti.

Ja mä kun aina luulin että nimenomaan äidin pitäisi olla se joka suojelee lasta kaikelta pahalta... No.. Näin se ei ollut ainakaan meillä.