Luin tuossa erään Birdien kirjoituksen joka herätti minussa aika paljonkin ajatuksia tästä elämästä ja masennuksen sairastamisesta. Niin ja pahasta olosta yleensäkkin. Tässä alla onkin linkki jos tahdotte käväistä tuon Birdien kirjoituksen lukaisemassa. Käytän tässä toki paria lainausta tuosta Birdien tekstistä. Näitä paria juttua jotka saivat minut ajattelemaan, mutta jos joku tahtoo lukea alkuperäisen tekstin kokonaisuudessaan niin tuolta linkin takaa se löytyypi.

http://birdie.vuodatus.net/blog/2772084#6238349

 

 

"Kuulin tarinan. Tyttöä oli kiusattu ja hän oli joutunut kiusaajiensa kanssa suljettuun paikkaan määräajaksi. Hän oli ottanut roolin. Pysynyt hiljaa ja katsellut muita. Ihmiset pitivät häntä masentuneena, vaikka tuo ihminen puhuu kuin papupata ja on yksi räiskyvimpiä persoonia minun tietoisuudessani. Sanotaan ettei voi huijata persoonaansa äärimmilleen, mutta aika väärin se on. Aina voi ottaa roolin, mutta siitä roolista pääseminen voikin olla vaikeampaa."

Tämä roolista pääseminen oli yksi asia joka herätti ajatuksia.. Ja paljon epämiellyttäviä muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Minäkin olin koulukiusattu ja tiedän aivan hyvin mitä se voi olla ja mitä se tekee ihmiselle. JA mä kun pääsin vielä aika helpolla, kaikille ei käy niin hyvin kuin mulle. Toiset ei kestä sitä enään, toiset alkaa tappaan ihmisiä tai tekee itsemurhan. Ei oo mitenkään epätavallista että koulukiusattu nuori yrittää itsemurhaa päästäkseen eroon siitä tukalasta ja päättymättömästä tilanteesta.  Kun kaikki alkavat ajatella sinusta tietyllä tavalla...

Niinkuin esimerkiksi jotakin sellaista että tuo on toi tyttö (tai poika) joka vaan aina istuu tuolla eikä sano mitään. Tai että toi on toi tyyppi joka aina heittää kaikkee ihan ihme läppää. Kun huomaat että kaikilla on sinusta tälläinen outo käsitys, jolla olet todellisuudessa vain peittänyt epävarmuutesi että saisit olla rauhassa epämiellyttäviltä kommenteilta tms.. Tälläinen kasvattaa kamalasti paineita. Lopulta sinun on yksin kertaisesti pakko  olla juuri sellainen kun et enää uskalla olla omaitsesi. Kuinka moni lopulta tietää koulussakin että kuka siellä luokassa todellisuudessa on omaitsensä ja kuka vetää jotain tiettyä roolia??

"Kun minut tapaa ensimmäistä kertaa (riippuu tietysti tilanteesta) heitän luultavasti pari huonoa vitsiä ja puhun lujaa."

Paineita, paineita... Kukapa ei jännittäisi uusien ihmisten tapaamista? Minä ainakin olen ihan hermona tälläisissä tilanteissa, enkä tiedä mitä pitäisi sanoa.  Toiset tekevät juuri tätä takkuilevaa vitsailua ja miettivät jälkeen päin että voi hitto oliks mun pakko sanoo just noin. Toiset taas vetäytyvät kuoreensa ja odottavat että toinen avaa pelin ja ikään kuin tunnustelevat kepillä jäätä ja koittavat keksiä jotakin varmaa ja turvallista sanottavaa. Kaikki yrittävät jotenkin olla nolaamatta itseään ja tulla hyväksytyksi uudessa porukassa.

Minulla itselläni ainakin on uudessa porukassa juuri se ongelma kun ei tiedä mitä sanoisi. Varsinkin kun mulla on aika erikoinen huumorintaju niin joku saattaa loukkaantua ja vetää oikeen kunnolla herneet nenäänsä jostain mitä mä olen tarkoittanut ihan vain vitsiksi.  Tää on justiin sitä eräänlaista suojamuorin taakse kätkeytymistä. Ei uskalleta olla omaitsensä, kun ei tiedetä miten siihen suhtaudutaan.

 "Ei minusta huomaa, että olen vuoden sisään saanut kaksi masennusdiagnoosia ja toinen oli kohtalaisen vakava resepteineen. Minä en itke ystävilleni. Minulla ei ole epäilyttäviä naarmuja tai mustelmia"

Masennuksesta kun on kyse niin hyvin harvoin toiset ihmiset edes huomaavat kuinka paha olla jollakin on aivan heidän nenänsä edessä. Tästä minulle tuli mieleen hyvinkin elävästi omat vuoteni peruskoulussa, juurikin tämä aika kun minun oma sairauteni rupesi puskemaan oikein tosissaan päälle. Välillä tuntui että seinät kaatuu niskaan ja kukaan ei huomaa mitään vaikka mä niiden silmien edessä vajoan ja vajoan yhä vaan syvemmälle kuraan.. Lähes jo hukun sinne. Olen jo niin syvällä etten pysty edes huutamaan apua vaikka kuinka haluaisin.  

Kun minä olin ala-asteella, ekalla tai tokalla luokalla, rakas isoveljeni kiusasi minua päivittäin. Aina se haukkui ja mollasi minua ja välillä jopa löikin. Muisten erään kerran, kun olin muutenkin jo aika maassa kun minua kiusattiin myös koulussa ja siellä oli taas ollut hieman huonompi päivä.. Tulin kotiin ja yritin unohtaa koko jutun ja sitten isoveljeni tulee TAAS ja alkaa sen kiusaamisensa. En muista enää mitä kaikkea hän silloin sanoi mutta sen muistan kuinka hän sanoi minua tyhmäksi ja jälkeen jääneeksi rumilukseksi..  Minulla oli paha olo ja aloin itkeä. Istuin yläkertaan menevillä rappusilla ja itkin. Äiti tuli keittiöstä ja huusi minulle: "lopeta nyt jo toi tekoitkun vääntäminen, eihän tommosta jaksa kukaan kuunnella!"

Se oli viimeinen kerta kun minä ikinä itkin kenenkään nähden. Sillä hetkellä minä opin että jos on paha olo niin se pitää vain sietää eikä sitä parane mennä kenellekkään näyttämään. Hyvin varhaisessa vaiheessa elämääni minä jo huomasin kuinka julma tämä maailma voi olla missä minäkin joudun elämään. Ketään ei kiinnostanut.

Tästä johtuen minäkin piiloudun jonnekkin sinne sen paksun muurini taakse jonka toiselle puolelle kenelläkään ei ollut mitään asiaa. Minä vain kuljin eteen päin kuin pieni robotti joka ei välittänyt mistään mitä toiset sanoivat tai tekivät. Hymyilin vain ja vastasin että "ihan hyvin" joka kerta kun joku erehtyi olemaan kiinnostunut ja kysymään miten minä voin. "Ihan hyvin"  ja todellisuudessa minun teki niin mieli huutaa ja huutaa ja huutaa kunnes edes joku kuulisi minunkin pahan oloni. Minun teki mieli vain lähteä pois... Joskus minun teki mieli jopa kuolla, että olisi helpompaa, mutta asiaa enemmän mietittyäni tulin siihen tulokseen etten mä oikeasti halua sitä. Mä haluan vaan paremman elämän jossain muualla.  Vuosi kaudet se oli mun hartain toiveeni.

"Silti minun sisälläni on helvetti. Ei minusta huomaa, että vatsassa asustaa sysimusta olento ja se ottaa minut täysin haltuunsa välillä kuukaudeksi, välillä viikoksi ja välillä vain yhdeksi illaksi. Sen jälkeen minä suljen sen takaisin vatsanpohjalle ja leikin olevani iloinen, sosiaalinen, rakastettava."

Minäkin muistan nämä tunteet.. Muistan ne lukuisat illat kun olen istunut sängylläni tai huoneeni lattialla jossakin nurkassa ja tuijottanut pimeyteen. Koulussa kävin ainoastaan sen takia että oli pakko. Olisin lintsannutkin jos en olisi pelännyt äitini reaktiota.. Sitä väkivaltaa mikä siitä olisi seurannut. Joten joka aamu minä haamun lailla laahustin kouluun ja tunnilta tunnille tajuamatta enään mistään mitään. Kaikki ympärilläni olivat vain ääniä kaukaisuudessa, jotka eivät enään tavoittaneet minua. Kotiin päästyäni sulkeuduin huoneeseeni. Istuin sängylle tai lattialle ja tuijotin seinää.. Joskus istuin kirjoituspöytäni ääressä ja tuijotin ikkunasta ulos. Istuin siinä kunnes tuli pimeää, enkä vaivautunut edes sytyttämään valoja huoneeseeni. Istuin vain siinä ja tuijotin ohi kiitävää elämääni. Istuin aamuun asti, kunnes laahustin taas haamun lailla kouluun. Silloin kun minä vielä pystyin itkemään, minä itkin. Itkin, itkin ja itkin kunnes olin täysin tunnoton itkemisestä. Silmiini ja päähäni ei enää sattunut itkemisen paljoudesta vaan olin täysin turta ja tuijotin pimeyteen.  Äiti huusi syömään. Pyyhin kyyneleet, vilkaisin peiliin ja totesin ettei ne mitään huomaa ja laahustin keittiöön. Ikinä ne eivät huomanneet.

 

 

"epäilyttäviä naarmuja tai mustelmia"

Rakas Birdie.. Sinulla näitä ei onneksi ollut. Minulla oli. Silloin joskus. Tiedättekö mitä?? Kaikkein eniten tässä kaikessa nuoruuteni paskassa sattui juuri se kun kukaan ei huomannut. Sulkeuduin huoneeseeni, enkä syönyt enää normaalisti. Laihduin. Olin yksin enkä puhunut kenellekkään. Läksyt jäi tekemättä ja numerot tippu. Epäilyttäviä naarmuja.. Ihan näkyvilläkin jopa. Ja silti kukaan ei koskaan huomannut mitään.

Se on totta että ulkopuolisen on hankala päätellä ihmisestä päällepäin mitä siellä sisällä todellisuudessa myllertää. Ihmiset jotka ovat minutkin tavanneet tai muuten jossain kanssani jutelleet ja kun heille jossain vaiheessa selviää totuus sisimmästäni, he sanovat lähes aina: "En olis uskonu!" tai jotain tyyliin "Et sä vaikuta yhtään masentuneelta" 
Ihan niinku jossain on sanottukkin "Hymyile, eikä kukaan huomaa miten sinuun sattuu" Niin helppoa se on peittää todelliset tunteensa ja ajatuksensa vaikkapa ihan vain pienen hymyn taakse.